Supikoira luonnossa
Supikoira on matala, ruskeanharmaa koiraeläin, joka ei kuulu alkuperäiseen eläimistöömme. Supikoirien juuret johtavat itäiseen Aasiaan, josta laji on alun perin kotoisin. 1900-luvun alkupuolella supikoiria istutettiin Neuvostoliiton Euroopan puolella oleviin osiin uuden metsästettävän turkiseläimen toivossa. Laji osoittautui varsin hyväksi sopeutujaksi, ja kanta lähti levittäytymään Neuvostoliitosta kohti Keski- ja Pohjois-Eurooppaa. Suomeen ensimmäiset supikoirat tassuttelivat 1930-luvulla. Nykyisin laji on levinnyt lähes koko maahan napapiiriä myöten.
Tällä hetkellä Suomessa elää noin 85 000 aikuista luonnonvaraista supikoiraa. Kesällä supikoirien määrä nousee noin 230 000 yksilöön poikasten synnyttyä. Metsästys, liikenne ja talvi kuitenkin rajoittavat supikoirakantaa ja karsivat sen taas huomattavasti pienemmäksi. Arvoilta vain joka kymmenes syntynyt pentu kasvaa aikuiseksi asti.
Supikoirat ovat yksiavioisia, eli naaras ja uros viettävät yhdessä koko ikänsä. Pentueen vanhemmat jakavat vastuun jälkeläistensä hoidosta: supikoirauros viettää aikaa pentujen kanssa jopa enemmän kuin naaras. Uroksen päätyminen pentujen hoitajaksi johtuu todennäköisesti siitä, että supikoira on varsin huono saalistaja ja sen ravinto koostuu enimmäkseen varsin pienistä yksiköistä, joita on syötävä paljon. Siksi naaras viettää suuren osan valveillaoloajastaan vaellellen reviirillä ja etsien ruokaa. Tarpeeksi syötyään se palaa pesälleen imettämään uroksen kaitsemat poikaset.
Ravinto
Supikoira on varsin kaikkiruokainen. Vaikka se luokitellaan pienpedoksi, kelpuuttaa se ravinnokseen lähes kaiken syötäväksi kelpaavan: marjat, hyönteiset, sammakot, myyrät ja linnunmunat. Supikoiralla on vahva maine lintukantojen harventajana, mutta ainakin osittain maine on turha. Supikoira on huono saalistaja, mutta maistelee kyllä maapesistä löytyviä linnunmunia, mikäli sattuu törmäämään pesään.
Munien syömisellä voi olla paikallista merkitystä lähinnä saarilla sekä linturikkaiden vesistöjen rannoilla. Rannat eivät kuitenkaan ole supikoiralle mieluisimpia elinalueita, joten supikoiran aiheuttama paine lintukannoille on todennäköisesti merkittävästi pienempi kuin usein on annettu ymmärtää. Muutoin supikoiran ravinto koostuu pääasiassa muista ravinnonlähteistä kuin linnuista tai niiden munista. Paikallinen pienpetojen hävittäminen onkin usein varsin tehotonta. Muutaman reviirin harventaminen jättää tilaa ympäröivien reviirien eläimille, ja tyhjennetyt reviirit täyttyvät äkkiä muualta siirtyvillä nuorilla yksilöillä.
Supikoirat liikkuvat pääasiassa öisin. Iltahämärässä pihalle pistäytyvä mökkeilijä voi yllättyä, kun kasvimaalla maiskuttelee tappijalkainen vieras. Supikoiravanhemmat ovat voineet johdattaa koko pentueen mansikkamaalle, ja punaiset marjat katoavat äkkiä pieniin suihin. Herukkapensaat tarjoavat myös suojaisan ruokailupaikan. Loppukesästä supikoirat taas kiirehtivät maistelemaan puista maahan pudonneita omenoita.
Supikoira on talvenviettotavoiltaan varsin ainutlaatuinen koiraeläin: se on sopeutunut Suomen talveen nukkumalla talviunta. Lumihangessa ei lyhytjalkaisen supikoiran ole helppo liikkua, joten se selviää talvesta helpoiten uinailemalla piilossa. Talviunipaikaksi kelpaa usein myös yhteispesä mäyrän kanssa. Mäyrä käy nukkumaan aiemmin, joten supikoira valitsee nukkumapaikakseen mäyränkolon yläosan. Yhteentörmäys vältetään myös keväällä, kun supikoira herää unestaan ennen mäyrää.